Vesistöt

Oulujoki

  • Pituus: 106km
  • Virtauma: 250-270 m3/s
  • Alkulähteen korkeus: 122,7m
  • Valuma-alue: 22 900km2

Oulujoki on 106 km pitkä joki Pohjois-Suomessa. Se on Oulujärven laskujoki, joka laskee Perämereen Oulussa. Se on Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun pääjoki, ja suurin osa Kainuusta kuuluu sen valuma-alueeseen eli Oulujoen vesistöalueeseen.

Oulujoki on maan tunnetuin tervan kuljetusreitti, mutta tervakulttuuri on menettänyt suurimman merkityksensä puulaivoista metallirunkoisiin siirryttäessä. Kalaston kannalta Oulujoki on ollut Suomen kolmanneksi paras lohijoki Kemijoen ja Torniojoen jälkeen. Oulujoen varrella ovat Vaalan jälkeen alajuoksua kohti Utajärvi ja Muhos ja joen laskukohdassa Perämereen on merkittävä Oulun kaupunki.

Voimalaitokset Oulujoessa

Teho

Korkeus

Kalatie

Omistaja

Rakennus-vuosi

Merikoski

40MW

11m

Kyllä

Oulun energia

1948

Montta

47MW

12,2m

Ei

Fortum Oyj

1957

Pyhäkoski

147MW

32,4m

Ei

Fortum Oyj

1951

Pälli

51MW

14m

Ei

Fortum Oyj

1954

Ala-Utos

0,5MW

6m

Ei

Fortum Oyj

1957

Utanen

58MW

15,7m

Ei

Fortum Oyj

1957

Nuojua

85MW

22m

Ei

Fortum Oyj

1955

Jylhämä

55MW

11-14m

Ei

Fortum Oyj

1951

Oulujoen vesistöalueen vaelluskalat

Oulujärvessä on luonnonvaraisesti ollut monipuolisempi lohikalasto kuin esimerkisi Päijänteessä.

Lohi on ennen vanhaan noussut merestä Oulujokea myöten Oulujärveen ja edelleen siihen laskeviin jokiin kudulle. Oulujokeen ryhdyttiin kuitenkin rakentamaan voimalaitoksia poikkipatoineen 1930-luvun lopulta lähtien ja rakentaminen pääsi 1940- ja 1950-luvuilla täyteen vauhtiin. Näihin aikoihin päättyi luonnonvaraisen, merestä nousevan lohen monisatavuotinen aikakausi Oulujoessa sekä Oulujärvessä ja siihen laskevissa virroissa. Täten mereen vaeltava lohi on Oulujärvestä kuollut sukupuuttoon vuoden 1950 tienoissa. Oulujärveen on kuitenkin Oulujoen salpautumisen jälkeen jäänyt ilmeisesti asumaan pieni kanta vanhan mereen vaeltaneen lohen jälkeläisiä. Tosin saattaa olla mahdollista, että Oulujärvessä on sellaisia asustanut jonkin verran jo ennen laskujoen sulkeutumista. Valitettavasti Oulujoessa ei otettu talteen alkuperäisiä lohilajeja tutkimuksia varten tai säilytetty emokaloina mädin jatkuvaa saantia varten.

Oulujoen vesistöalueen merkittävimpien jokien vaelluskalaston historiaa ennen voimalaitosrakentamista:

Suomen kalatalous

Oulujärvi lohivetenä, (Seppo Hurme 1969)

Joki

Merilohi

Taimen

Kajaaninjoki

Kyllä

Kyllä

Emäjoki

Kyllä

Kyllä

Kutujoki

Kyllä

Kyllä

Utosjoki

Kyllä

Kyllä

Aittojoki

Kongasjoki

Kyllä

Kyllä

Melajoki

Kyllä

Varisjoki

Kyllä

Kyllä

Miesjoki

Kyllä

Kyllä

Heinijoki

Kyllä

Pohjajoki

Kyllä

Mainuanjoki

Vuottojoki

Vuolijoki

Nimisjoki

Lietejoki

Kyllä

Pyhännänjoki

Kyllä

Kyllä

Vaarainjoki

Kyllä

Muhosjoki

Kyllä

Kyllä

Poikajoki

Kyllä

Kyllä

Oisavanjoki

Kyllä

Oilinginoja

Kyllä

Sanginjoki

Kyllä

Tervan soutu

Tervaa on kuljetettu Oulujokea pitkin tiettävästi jo 1500-luvulta lähtien, sillä tervanvalmistus oli jo tuolloin varsin yleistä Pohjois-Pohjanmaalla. Erityisesti 1800-luku oli tervankuljetuksen valtakautta, ja silloin sadat veneet kesässä viilettivät pitkin Oulujokea tervalasteineen. Myös huvimatkailijoita oli toisinaan kyydissä: kun matkailijat maksoivat kyydistä runsaasti, jättivät tervansoutajat mieluusti tervatynnyrin maalle ja ottivat sen sijaan matkustajan veneeseensä. Tervankuljetusajan loppuvuosina, kun tervan määrä väheni, käytettiin tervaveneitä myös muuhun: esimerkiksi Åströmin nahkatehtaalta vietiin parkkia, Kajaanin sahalta Ouluun lautoja ja lankkuja, Kajaanista ja Vaalasta jauhoja Oulujokivarren kauppoihin ja Muhoksen tiilitehtaalta tiiliä Ouluun. Tervansoudusta ansaitsi kuitenkin paremmin, minkä vuoksi se oli tietysti mieluisampaa. Tervan kuljetus jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin viimeiset rahtiveneet soudettiin; viimeinen tervavene laski Kiehimään tiettävästi vuonna 1927. Sen jälkeen tervaa kuljetettiin Ouluun jonkin aikaa rautateitä pitkin.

Tervaa kuljetettiin Oulujokea pitkin useista pitäjistä: Oulujoelta, Muhokselta, Utajärveltä, Säräisniemeltä, Paltamosta, Sotkamosta, Kuhmosta, Ristijärveltä, Hyrynsalmelta ja Suomussalmelta. Kuljetettuja tervamääriä on luonnollisesti vaikea arvioida, mutta vanha tervansoutaja Erkki Supperi arvioi aikoinaan, että vuosittain tervaa kulki Oulujoessa 20 000–30 000 tynnyrin verran.

Ammattimaiset tervansoutajat olivat yleensä kotoisin Utajärveltä. Muut jokivarren miehet, esimerkiksi muhoslaiset ja oulujokiset, tunsivat nimittäin vain Oulujoen alajuoksun kosket Pyhä-, Made- ja Merikosken. Yläjuoksun suuret kosket, Niskakoski ja Ahmaskoski olivat heille tuntemattomia, koska he eivät juuri koskaan matkanneet joen yläjuoksulle päin. Utajärveläiset taas olivat Ouluun suuntautuneilla matkoillaan oppineet tuntemaan kaikki Oulujoen kosket. Kauempaa sydänmailta tulleet ylimaalaiset eivät juuri koskaan riskeeranneet tervalastejaan laskemalla itse Oulujoen suurimpia koskia. Sitä varten oli valantehneitä laskumiehiä. Useimmiten ylimaalaiset jättivät tervansa Kajaaniin ja Kiehimään, josta ammattisoutajat kuljettivat ne Ouluun. Utajärvisistä tervansoutajista erityisen tunnettuja olivat Supperin ja Roivaisen tervansoutajasuvut, joissa tervansoudun taito periytyi täydellisesti isältä pojalle.

Tervansoudussa käytettävät veneet valmistettiin ylimaissa. Esimerkiksi utajärveläiset ostivat veneensä pääasiassa Kajaanissa ja Kiehimässä paltamolaisilta; tervaveneitä tavattiinkin kutsua paltamoiksi. Veneitä ostettiin myös itäkarjalaisilta kulkukauppiailta, jotka myivät Ouluun syysmarkkinoille tullessaan matkan varrella veneensä, jonka ostaja sai sitten hakea Oulusta.

Tervankuljetuksen alkuaikoina veneet olivat pienehköjä, sillä perkaamattomissa koskissa oli helpompi liikkua lyhyillä veneillä. Tuolloin veneisiin mahtui kerrallaan 7–10 viiden sylen (9 metrin) pituista tervatynnyriä. Kun Oulujoki sitten vähitellen perattiin veneliikennekelpoiseksi, kasvoi tervaveneitten koko. Veneet olivat noin 14 metrin pituisia ja noin 110 senttimetrin levyisiä, ja niihin mahtui noin 22–32 tervatynnyriä kerralla. Tervaveneet olivat kestäviä ja hyvin tehtyjä, ja jos ne eivät särkyneet onnettomuuksissa, ne kestivät helposti kymmenenkin vuotta.

Tervansoutu aloitettiin keväällä heti jäiden lähdettyä. Matkalla vene tarvitsi sekä ohjaajan että soutajia. Tottumattomammat talolliset tarvitsivat tervalastinsa kuljettamiseen useita soutajia, useimmiten miehiä. Ammattiohjaajat sen sijaan ohjasivat venettään itse ja soudattivat sitä yleensä nuorella poikasella, jolle ei tarvinnut maksaa niin suurta palkkaa kuin aikamiehelle.

Ennen tervatynnyreiden lastaamista laitettiin veneen pohjalle kaksi vahvaa puuta, ettei vene sujuisi raskaan painon alla. Lisäksi veneen molempiin reunoihin kiinnitettiin vitsaksilla veneen laidassa oleviin reikiin ns. varppeet eli laudat. Raskaassa tervalastissa vene ui syvällä, ja varppeilla estettiin veden pärskyminen veneeseen. Luonnollisesti myös tynnyrit pysyivät varppeiden ansioista paremmin veneessä.

Veneiden varustelun jälkeen ne täytyi vielä lastata. Kiehimässä, Vaalassa tai Kajaanissa voitiin tervatynnyrit nostaa veneisiin käyttämällä apuna tarkoitusta varten laitettuja vinttejä, mutta muualta lähdettäessä tynnyrit oli lastattava käsipelillä. Tervaveneen viejä sai mukaansa rahtikirjan, johon oli merkitty tynnyreiden lukumäärä. Rahtikirja annettiin Ouluun päästyä Tervahovissa olevalle ”pehtuurille”, joka tarkisti, täsmäsikö rahtikirja perille tulleiden tynnyreiden määrän kanssa.

Varsinaisella tervansoututaipaleella ammattisoutajat taukosivat matkansa vain silloin, kun siihen oli todellinen tarve; he pitivät rivakkaa tahtia yllä ja suorastaan kilpailivat siitä, kuka ehti useimmin käydä kesän aikana Oulussa. Ylimaalaisilla sen sijaan ei ollut kiirettä, ja he ehtivät levähtää yleensä aina määrätyissä paikoissa eli koskien alla. He eivät nimittäin uskaltaneet itse laskea koskia tervaveneillään, joten laskumiehet tekivät sen heidän puolestaan. Laskumiehet olivat valantehneitä, taitaviksi tunnettuja ja raittiita koskenlaskijoita, joiden täytyi pystyä esittämään taidostaan kahden luotettavan henkilön takaus. Heidän tuli myös sitoutua korvaamaan ne vahingot, joita koskissa mahdollisesti sattui. Laskettuaan kosken laskumiehet ohjasivat veneen rantaan ja palasivat sitten takaisin ohjaamaan toisia veneitä. Ylimaalaiset jäivät kosken alle odottamaan toisiaan ja kulkivat yhdessä koko matkan. Jos ohjattavia veneitä oli paljon, joutuivat ensiksi kosken alle päässeet odottamaan useita tunteja myöhemmin tulevia.

Pyhäkoskella oli tiettävästi 18 laskumiestä, joista heinäntekoaikana vuoroviikoin puolet laski ja puolet oli heinänteossa. Niskakoskella laskumiehiä oli enimmillään 12. Madekoskella oli 10 laskumiestä, Merikoskella ja Ahmaskoskella 3–4. Utakoskella taas ei ollut vakituisia laskumiehiä, mutta ylimaalaisilla oli tapana palkata usein joku ammattitaitoinen mies ohjaamaan tervavene tämänkin kosken läpi.

Onnettomuuksia sattui tervansoudussa lähinnä ylimaalaisille soutajille; esimerkiksi kesällä 1869 hukkui seitsemän henkeä Oulujärveä ylitettäessä. Joskus, harvoin kylläkin, haavereita sattui myös ammattimaisille koskenlaskijoille. Onnettomuusaltis oli muun muassa Merikoski, jossa oli lohipato ja veneiden kulkua varten vain pari syltä leveä aukko. Patoon oli mahdollista törmätä, jos vähänkään poikkesi sivuun oikealta väylältä.

Tervankuljetusmatkan kesto riippui suurimmaksi osaksi tuulesta: jos tuuli puhalsi suotuisasti, vei matka Vaalasta Ouluun edestakaisin aikaa kolme vuorokautta ja Kiehimästä ja Kajaanista viikon. Useimmiten matka kesti kuitenkin kauemmin, sillä koville vastatuulille ei voitu mitään ja varsinkin Oulujärvellä tuuli saattoi haitata kulkua. Jos taas purjehdustuuli oli hyvä, saattoi Oulujärven ylittää yhdessä päivässä. Tiettävästi Antti Roivainen onnistui kahden muun tervansoutajan kanssa tekemään matkan kuudessa tunnissa lastinaan 30 tynnyriä tervaa – tuolloin olikin myrskyinen myötätuuli, jota taitavat miehet rohkaistuivat käyttämään hyväkseen. Myötätuulessa matka sujui nopeasti tietysti joellakin. Tyynillä ilmoilla soudettiin niin joella kuin järvessä. Oulujoen koskissa päästiin viilettämään aikamoista vauhtia, ja kyyti oli sitä nopeampaa, mitä painavampi kuorma veneessä oli.

Kun oli laskettu Oulujoen viimeinen koski, Merikoski, saavuttiin Ouluun Toppilan satamaan eli ns. Tervahoviin ja voitiin ryhtyä purkamaan tervatynnyreitä. Tynnyrit purettiin käyttäen apuna samanlaisia vinttejä kuin lastatessakin. Näitä oli Toppilansalmessa kuusi tai seitsemän. Kun ”pehtuuri” oli vielä saanut tarkastettua rahtikirjat ja tervatynnyrit, piti seuraavana päivänä suorittaa tervan räkääminen. Räkääminen tarkoitti sitä, että yön aikana tervatynnyreissä tervan päälle noussut vesi laskettiin tynnyreissä olevasta reiästä pois ja sijaan pantiin uutta tervaa. Lisäksi tynnyriä kohden otettiin kannullinen ylimääräistä tervaa siltä varalta, että tynnyreihin nousisi lisää vettä. 20:ta tynnyriä kohden meni näin kokonainen tynnyri tervaa. Tervantuojat paheksuivat tätä käytäntöä, sillä heidän mielestään ostajat pidättivät ylimääräistä tervaa enemmän kuin vettä todellisuudessa erittyi.

Paluumatka Oulujokea pitkin oli luonnollisesti paljon vaikeampi kuin menomatka. Koskien ylitys oli työlästä, ja esimerkiksi Pyhäkoskea ei voinut nousta ollenkaan, vaan sen kohdalla kuljetettiin veneet hevosella Syväyksestä Ojalaan. Veneen kuljetus kesti 4–5 tuntia, ja sitä varten oli varsinaisia hevosmiehiä, jotka perivät rahaa 2–2,50 mk veneeltä. Toisissa koskissa veneet voitiin kuljettaa vetämällä sekä sauvomalla tyynet paikat. Veneitä vedettiin siten, että yksi henkilö käveli möljää pitkin vetäen venettä köydellä ja yksi tai useampi henkilö työnsi rompsilla eli veneen keulaan kiinnitetyllä sauvomella venettä niin, ettei se päässyt törmäämään kosken rantaan rakennettuun möljän laitaan. Kaikkein raskain osuus tervankuljetuksessa oli veneitten vetäminen koskien päälle. Myöhempinä aikoina laiva vei veneet Madekosken niskasta Muhoksen kirkolle asti 2 markan kuljetusmaksusta. Meri- ja Ahmaskosken nousu vei tervansoutajilta aikaa tunnin verran ja Niskakosken kahdesta kolmeen tuntiin. Utakosken päälle päästiin sauvomalla.

Paluumatkalla ei ollut vakituisia levähdyspaikkoja; kukin nousi jokea niin pitkälle kuin kerrallaan jaksoi. Levähdettäessä vene sidottiin johonkin rantapuuhun ja siirryttiin nukkumaan sen pohjalle. Usein Oulun ja Vaalan välillä ei pysähdytty ollenkaan, vaan toinen soutaja sauvoi sillä välin, kun toinen lepäsi tai söi.

Paluumatka Oulusta Vaalaan kesti 1–2 päivää tuulen mukaan. Vaalasta Kajaaniin ja Kiehimään päästiin päivässä, jos Oulujärvellä saattoi purjehtia. Jos sattui myrsky ja jouduttiin odottamaan saarissa tuulen tyyntymistä, saattoi mennä viikkojakin, ennen kuin päästiin perille. Ne, jotka kävivät tervansoutumatkalla vain kerran tai kaksi kesässä, palasivat kotiin, mutta ammattisoutajat sen sijaan lastasivat takaisin tultuaan heti uuden lastin ja kääntyivät jälleen matkalle Ouluun. (Lähde: Kirjastovirma http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/tervansoutu)

Oulujoen kalastus

Perämeren jokilaaksojen vakinaisen asutuksen muodostumiseen lienevät vaikuttaneet varsin merkittävästi jokien lohikannat. Pohjoisempien jokien ohella Oulujoki on ollut yksi Suomen parhaista lohijoista. Oulujokivarren varhaisimmat asutuksen merkit ovat tiettävästi peräisin kivikaudelta.

Varhaisimmat lohestajat Oulujoen varrella olivat lappalaisia. Heidän jäljiltään jäi Oulujokeen esimerkiksi Muhoksen ja Utajärven alueille kalastustarkoituksiin koottuja kivipatoja. Näitä ns. lapinpatoja tuhoutui voimalaitosrakentamisen yhteydessä, mutta niitä on paikoin yhä nähtävissä. Oulujokivarren suomalainen väestö saapui sittemmin vähitellen etelästä, tunkeutuen hitaasti mutta varmasti rannikolta sisämaahan päin ja työntäen lappalaisia edellään.

1500-luvulla Oulujoen suu oli kaikista Pohjanmaan kauppapaikoista vilkkain ja Oulujoen lohi tunnettiin hyvin. Aikoinaan lohenpyynti oli yhtä vapaata kuin muukin kalastus, eikä kruunulla ollut siihen minkäänlaista erikoisoikeutta; vero siitä oli vain osa isoaveroa. Valtio kuitenkin havaitsi lohenkalastuksen merkittävyyden tulonlähteenä ja alkoi vallata sitä itselleen jo varhain ns. kuninkaanväylän avulla. Jo keskiajalla oli määrätty, että kaikissa jokiin tehtävissä padoissa oli pidettävä avoinna väylä, jonka leveys oli kolmanneksen virrasta. Alun perin määräys lienee tähdännyt vain täydellisen patoamisen aiheuttamien haittojen välttämiseen, mutta vähitellen alettiin katsoa, että myös kalastus tässä kuninkaanväylässä kuului valtion oikeuksiin ja vain kruunu sai asettaa väylään pyydyksiä.

Kalastusoikeuksien valtaamisen viimeisteli kuningas Kustaa Vaasa, joka määräsi kruunun oikeuden koskemaan kaikkea lohenkalastusta. Hän sääti sääntölohiveron ja otti osaksi tai kokonaan haltuunsa kirkonkymmenykset ja luostarien kalastuksen. Vuonna 1602 annettiin uusi määräys, jonka mukaan joka toinen pyydetty kala kuului valtiolle, eli toisin sanoen oli kalastettava ”yhtenä päivänä itselle, toisena kruunulle”. Määräyksen noudattamista valvomaan asetettiin erityisiä lohivouteja. Tavallinen kansa oli luonnollisesti tyytymätön tilanteeseen, ja vuonna 1607 se pyysikin päästä takaisin ”vanhaan sääntöön”. Vuonna 1618 kuningas lopulta lähetti valtaneuvos Filip Schedingin neuvottelemaan kalastussopimuksista Pohjanmaan talonpoikien kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin talonpojille huomattavasti edullisempi ja molempia osapuolia tyydyttävä sopimus. Sopimuksen mukaan kruunu luovutti Oulujoen lohenkalastusoikeuden talonpojille vuosivuokraa vastaan. Vuosivuokra oli 35 tynnyriä tuoretta lohta, nykymittojen mukaan 4 165 kg. Myöhemmin vuokrassa siirryttiin rahalliseen korvaukseen. Kyseinen sopimus pysyi voimassa Kemin ja Iin alueella vuoteen 1888 ja Oulun alueella vuoteen 1919 saakka, vaikka se keskeytyikin välillä vuosina 1737–70.

Schedingin sopimuksen solmimisvuonna voidaan katsoa Oulujoen lohenkalastusyhtiön saaneen alkunsa. Sopimuksen pohjalta muodostunut jatkuva kalastajien yhteenliittymä ei luonnollisesti ollut yhtiö sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta sopimuksen solmimisvuonna järjestettiin kuitenkin lohenkalastuksen kiinteät verot ja sovittiin nähtävästi myös ns. lohimanttaalit eli kalastukseen osallistuvien talojen osuudet saaliiseen. Osakkaina olivat Oulun pitäjäläiset, muhoslaiset ja Oulun kaupunki, ja he olivat osallisina manttaaliensa mukaisesti niin pyynnissä, rasituksessa kuin tuotossakin.

Isonvihan jälkeisenä aikana lohiveron maksaminen tuotti sodan tuhojen ja katovuosien vuoksi vaikeuksia. Oulun pitäjäläiset halusivat eroon koko verosta, joten Oulujoen pyyntioikeus huutokaupattiin eniten tarjoavalle. Se joutui Oulun porvarien haltuun aina vuoteen 1769 saakka, jonka jälkeen talonpojat saivat lohenkalastuksen taas yksinoikeudekseen.

Oulujoen lohenpyyntiyhtiölle vahvistettiin kirjalliset säännöt vuonna 1783, Muhoksen ja Oulun pitäjänkokouksissa sovitussa muodossa. Säännöissä mainittiin, että vanhaa tapaa noudattaen pyyntiyhtiöllä oli oikeus lyödä neljä poikkipatoa, kaksi Oulun ja kaksi Muhoksen pitäjän alueelle; tulot jaettiin tasan kaikkien osakkaiden kesken manttaalien mukaan. Kullekin padolle tuli valita kaksi patoisäntää huolehtimaan patojen lyönnistä ja kunnossapidosta sekä saaliin suolauksesta ja rahojen säilytyksestä. Patoisäntien tuli myös valvoa apumiehien kanssa, ettei luvatonta kalastusta esiinny. Lohenpyyntiyhtiö sai tehdä pyydyksiä niin paljon kuin halusi ja vuokrata niitä eteenpäin muillekin. Säännöissä teroitettiin myös, että ilman yhtiön lupaa eivät pyyntiajalla saaneet kalastaa edes osakkaat. Pääasiassa tämän sisältöisenä Oulujoen lohenpyyntiyhtiön toimintatavat säilyivät niin kauan kuin se oli olemassa. Toki esimerkiksi pyyntipaikat ja -tavat aikojen kuluessa muuttuivat.

1860-luvulla alettiin kiinnittää huomiota lohisaaliiden vähenemiseen. Kalastuksentarkastaja A. J. Malmgrenin vuonna 1866 tekemän tutkimuksen mukaan oli lohen pyynti meressä verkolla ja isorysillä lisääntynyt Kemin, Iin ja Oulun pitäjissä niin, että hän katsoi viisaimmaksi ehdottaa valtion omistusoikeuden ulottamista myös lohenkalastukseen saaristossa ja merellä. Vuonna 1878 senaatti sanotuttikin irti sopimukset Kemin ja Iin kalastusalueilla ja solmi alueiden kanssa uudet sopimukset. Oulujoella entinen järjestelmä pysyi tuolloin vielä voimassa.

Pikkuhiljaa lisääntyvä teollisuus alkoi vaatia Oulujoesta elintilaa itselleen lohenkalastuksen kustannuksella. Aluksi pahimpana haittana kalastukselle oli Toppilansalmen ruoppaus 1890-luvulla. Tuolloin Oulun kaupunki ruoppasi sataman syventämiseksi salmea suurella ruoppauskoneella vuorokauden ympäri. Vuosien kuluessa kalastajat huomasivat saaliiden olevan suurempia aina sunnuntaisin, sillä ruoppauskonetta ei käytetty lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lohenpyyntiyhtiö anoi kirjelmällä yötöiden lopettamista kalastuskauden ajaksi perustellen pyyntöään sillä, että lohi ei uskaltanut enää nousta jokeen siinä määrin kuin ennen. Pyyntöön ei suostuttu, sillä kaupungin mielestä kunnollinen satama koituisi tuottavammaksi kuin lohenkalastus. Myös Pikisaaressa ja rannikolla lisääntyvät pienet tehtaat saastuttivat jokivettä kemikaaleillaan niin, että lohennousu väheni vähenemistään.

1850-luvun puolivälin jälkeen kumottu höyrysahojen perustamisrajoitus sai aikaan sen, että uittotoiminta vilkastui Oulujoellakin ja jokivarteen alkoi syntyä sahoja. Niitä oli toiminnassa 1800-loppuun mennessä niin Pateniemessä, Korkeasaaressa, Toppilassa kuin Varjakassakin, ja niinpä puutavaran uitto Oulujokea alaspäin alkoi lisääntyä. Lohenpyyntiyhtiöltä alettiin pyytää, että se korvausta vastaan joko laittaisi patonsa myöhempään tai purkaisi ne aiemmin, jotta lauttaaja, useimmiten Oulujoen lauttausyhdistys, ehtisi saada tukkinsa uitetuksi. Vahinkojakin sattui tukkien ja lohipatojen kohdatessa: vuonna 1898 Raatin pato kaatui varomattoman tukinuiton takia, ja vuonna 1917 sama pato vahingoittui jälleen. Lohenkalastajat patoineen eivät mahtuneet samaan jokeen kehittyvän teollisuuden tarpeiden kanssa.

Vuonna 1904 senaatti ilmoitti lopulta sanovansa lohenpyyntiyhtiön kanssa solmitun vuokrasopimuksen irti. Sinänsä aloite tähän päätökseen ei ollut lähtöisin valtiolta, vaan jo vuonna 1895 124 kalastusyhtiön ulkopuolella olevaa Utajärven, Oulun ja Muhoksen pitäjien tilallista oli anonut kalastuksen järjestämistä samaan tapaan kuin Kemin ja Iin alueilla. Lohenpyyntiyhtiö kapinoi ja nosti valtiota vastaan oikeusjutun, joka päättyi vuonna 1919 kihlakunnanoikeuden päätökseen valtion eduksi. Päätöksestä ei valitettu, ja vuonna 1920 Oulujoen lohenpyyntiyhtiö virallisesti purettiin ja pyyntioikeudet siirtyivät valtiolle. Sitä myöten lopetettiin myös lohipadot, jotka haittasivat puutavaran uittoa.

Lohipatojen lakkauttamisen jälkeen pyynnissä käytettiin halpoja mutta epävarmempia ja työläämpiä pyydyksiä, nuottia. Sittemmin jokivarren kyliin perustettiin seitsemän kalastuskuntaa, jotka vuonna 1922 muodostivat yhdessä Oulujoen Kalastuskuntain Yhtymän. Yhtymä sai valtiolta kalastusoikeuden vuokralle ja alkoi toimia muutoinkin entisen pyyntiyhtiön tapaan. Uuden yhtymän kautta kaikki jokivarren tilalliset, sivukyläläisetkin, joilla oli manttaaliin pantua maata, pääsivät osallisiksi lohenpyynnin tuloista. Yhtymän nettotuotto jaettiin manttaalien mukaisesti osakasten kesken eikä vastasuorituksia miestyönä tai patotarvikkeina enää vaadittu.

Yksityiset ihmiset osallistuivat yhtymän alkuaikoina suuressa määrin lohenpyyntiin; esimerkiksi vuonna 1923 käytössä oli 25 kulle- ja muuta nuottapaikkaa, joista vain kaksi parasta, Leppiniemi ja Niukkala, olivat kalastusyhtymän omassa käytössä. Ajan myötä lohikanta nähtävästi niukkeni, sillä 1930-luvun alussa pyynnissä oli enää 5–7 apajaa. Tuolloin katsottiin viisaimmaksi varata parhaat apajat yhtiölle. 1930-luvun puolivälissä oli yhtymällä käytössään neljä kulleapajaa (Leppiniemi, Hietaniemi, Huoseus ja Oksa) ja kaksi nuotta-apajaa (Maijala ja Varvikko). Viimeistä lukuun ottamatta ne olivatkin yhtymän pyyntipaikkoina aina joen patoamiseen saakka. Lopullisesti Oulujoen lohenkalastustoiminnan lopetti 1940-luvulla alkanut voimalaitosrakentaminen.

Pyynti

Oulujoella on käytetty kalastuksessa monia eri pyyntimenetelmiä, joita esitellään seuraavassa lyhyesti.

Padot

Eräs tuottoisimmista kalastustavoista oli vesiväylän sulkeminen esteellä, poikkipadolla, jonka luota tai aukoista kalat oli helppo tavoittaa. Tällaista sulkukalastusta patokalastuksen muodossa lienee käytetty Pohjanmaan leveissä lohijoissa jo keskiajalla. Oulujoessa on ollut käytössä useita poikkipatoja, joiden paikat ovat vaihdelleet. Esimerkiksi vuonna 1817 Oulujoen lohenpyyntiyhtiön käytössä oli kolme patoa: Muhospato, Keskipato sekä Merikosken- eli Raatinpato.

Rantapadot eli korvapadot olivat aikoinaan jokivarsien yleisimpiä pyyntirakennelmia. Ne tehtiin kovaan koskeen usein niemekkeiden kärkiin, joissa lohen oli pakko rantautua.

Potkupatoja lienee käytetty Oulujoen koskivesissä laskukalan pyynnissä. Potkuverkon toinen pää kiinnitettiin patoon ja toinen kauemmaksi siitä, niin että muodostui koukun muotoinen polveke.

Jos edellä mainitusta potkupadosta laskettiin matala, pitkä verkko, joka oli virran mukana suorana ja pyysi silmillään, kutsuttiin sitä seisovaksi verkoksi eli laiskaksi kutuverkoksi. Pyyntipaikkoina näille seisoville verkoille olivat yleensä koskivedet ja vuolaat suvannot. Verkkojen koko vaihteli; yleensä ne olivat noin 10 metriä pitkiä ja 1,5–2 metriä korkeita.

Nuottapyynti

Nuottapyynnistä eli kalojen saartamisesta lujalla verkolla, tavallisesti povettomalla kulteella, tuli puiden uiton yleistyttyä joen pääpyyntimenetelmä, sillä tukinuitto ei estänyt sen käyttöä. Nuotalla voitiin pyytää miltei kaikkialta: suvannoista, virtapaikoista, kosken kosteista – pyydys ja pyyntitapa vain vaihtelivat paikan mukaan.

Koskivesien nuotat, kostekulteet, tulivat tavallaan korvaamaan entisiä poikkipatoja, ja niillä saatiin parhaiten lohta. Paras ja tunnetuin apajista oli Leppiniemen apaja Muhoksella Pyhäkosken pohjoisrannalla 150 metriä nykyisestä voimalaitospadosta ylöspäin. Vuoteen 1916 asti kullekalastus suoritettiin kahden hengen voimin veneellä, mutta sen jälkeen keksittiin ottaa käytäntöön kullepadot, jonka sivuun rakennettiin verkkolava kulletta varten. Tämän jälkeen kulle voitiin kokea ilman venettä.

Tasaisilla jokivesillä, missä ei ollut kosteita, kalastettiin pidemmällä vedolla ja isommalla rantakulteella ja nuotalla.

Harvinainen mutta Oulujoella paljon käytetty keino oli kulteen apajan teko kahden veneen väliin keskelle suvantoa. Pyynnissä käytettiin joskus tavallisia rantakulteita, mutta parhaille vesille tehtiin varta vasten suvanto– eli kiesimäkulteita.

Omalaatuinen lohenpyyntiväline oli myös silmillään ottava kulle eli heitto, jota kaksi venettä veti myötävirtaan soutaen tai sauvoen. Erityisesti sitä käytettiin salapyynnissä, jolloin pyynti suoritettiin öisin. Pyyntivesinä olivat koskien niskat.

Iskukalastus

Ikivanha, jo kivikautinen taito oli pyydystää matalalla uivia suuria kaloja keihäällä tai monipiikkisellä atraimella eli arinalla. Erityisen tuottoisaa oli tuohustus eli tuulastus, pyynti pimeän aikana tulen valolla. Tuohustamassa kuljettiin syyskuun ja marraskuun välisinä pimeinä öinä vesien jäätymiseen saakka. Parhaita pyyntialueita olivat koskivedet, joissa laskulohi rantautui ja haki kutuvesiä.

Oulujoen erikoisuus oli arinan käyttö nousulohen pyyntiin päivällä. Pyhäkoskessa oli nimittäin kaksi paikkaa, joissa kovimman kosken rannassa oli pieniä hyviä lohenlevähdyspaikkoja, joihin ulottui rannalta arinalla.

Koukkukalastus

Lohen vanhin koukkupyydys oli pilkin tapainen onki, pikkusormen mittainen kaareva tinapötkö, jonka tasaisempi sisäpinta oli usein päällystetty messingillä tai kuparilla. Myöhemmin varsinkin niskajokiset käyttivät siinä peilin palaa. Alapäässä oli tukeva koukku ja yläpäästä lähti noin 2,5 metriä pitkä, miehen painon kestävä siima. Samanmittainen oli koivuinen vapa. Koukun kärjessä täytyi olla valkea, kannosta kaivettu toukka, motukka, yleensä seuraavana oli lohen sydän eli näkkä, sitten kivikalan pää tai pyrstö ja ylinnä lohen nahkaa tai liera. Lohiongella pyydettiin veneestä kahteen mieheen. Yleensä soudettiin pitkin rantoja ja poukamapaikkoja ja koeteltiin kivien kosteita.

Onkimisen rinnalla yleistyi myös uistelu. Uistimissa mallit olivat monenkirjavia. Pyhänliepeellä ja Montalla pidettiin hyvänä lohiuistimena lusikkamallia, jossa oli toinen puoli kuparia, toinen messinkiä ja vain yksi iso koukku. Utajärvellä oli pyörivä syöttöuistin, ”Pökeli”, paras keväisin, syksyisin taas käytettiin mieluummin lusikkauistinta eli lappua, mutta ei tehtaan pellistä tehtyä, vaan itse taottua ja keskeltä paksumpaa. Uistelu aloitettiin jo aikaisin keväällä. Varsinainen kalastusaika oli toukokuusta syyskuun puoleenväliin. Monin paikoin Oulujoen varrelta löytyi oikeita ammattikalastajia, jotka soutivat uistinta kesät työkseen. Tällaisia olivat Uta- ja Sotkakosken vaiheilla muun muassa Spetsit, Supperin veljekset, Pirilät, Jurvelinit, Tuppuraiset ja Kesti. Niskakoskella ammatikseen uistelivat muun muassa Mannermaat, Nuojuat, Siira, Kurttila ja Raappana. Vähitellen Niskan uistinmiehet siirtyivät urheilukalastajien ammattisoutajiksi.

Lippoaminen

Viimeinen vaihe Oulujoen urheilukalastuksen historiassa oli lippoaminen. Kalojen pyydystys lipolla, eli pitkän varren päähän kiinnitetyllä verkosta kudotulla haavilla, aloitettiin Oulussa sen jälkeen, kun Merikosken voimalaitospato alkoi estää siikojen ja lohien nousua jokeen. Eniten lippoamista harrastettiin vuosina 1945–1947. Jotkut harrastivat tätä jopa ammattimaisesti ja viettivät yökausia koskella.

Oulujoen lohi

Oulujoen lohi on ollut kuuluisa vuosisatojen ajan; jo Ruotsin vallan ajalta on säilynyt lausahdus ”Jälmarejädda, Siljans lake och Uleålax äro bland de bästa fiskar i sjöar tags”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”Hjälmarin hauki, Siljan made, Oulujoen lohi, mainiot kalat, siinäpä vesiemme makeimmat palat”.

Itämerestä Oulujokeen kutemaan nousseita lohia voitiin hyvällä syyllä kutsua Oulujoen lohiksi, sillä lohet eivät yleensä nouse kudulleen mihin jokeen hyvänsä, vaan niiden nousun tiettyyn jokeen ohjaa synnynnäinen vaisto. Tämä vaisto periytyy siltä poikaskaudelta, jonka lohi vietti joessa. Oulujoen lohi erosi ominaisuuksiltaan muiden vesistöjen lohista muun muassa ulkonäkönsä ja makunsa puolesta. Esimerkiksi Iijoen lohesta Oulujoen lohi erosi erään lähteen mukaan siten, että Iijoen lohi oli sopusuhtaisempi ”suipelo”, Oulujoen taas leveäpyrstöinen ”pakura, kalakas lellukka”. Oulujoen lohi oli aikoinaan tiettävästi parhainta ja tasalaatuisinta maamme lohista.

Itämeren lohi elelee kasvuaikansa meren eteläosissa, josta se nousee täysikasvuisena synnyinjokeensa kutemaan. Ensimmäiset Oulujoen nousulohet olivat kirsilohia, joita toisinaan saatiin heti jäiden lähdettyä. Varsinainen puskissa eli parvissa tapahtuva lohennousu tapahtui kuitenkin kolmena kesäkuukautena; vilkkaimmillaan nousu oli tavallisesti kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Nousuaikana lohi oli parhaimmassa kunnossaan, punalihaista ja lihavaa. Se pyrki Oulujokea sinnikkäästi ylöspäin kutuaikaa odotellessaan, joskus jopa Oulujärvelle asti. Syksyllä vesien jäähtyessä se laskeutui pikkuhiljaa takaisin mereen ja aloitti tällä matkalla kutunsa koskivesillä matalissa lievävirtaisissa nivoissa sorapohjalla. Hopeanhohtoinen nousulohi sai jo siihen mennessä kutuasunsa: suomujen päälle kasvanut nilakerros oli muuttanut sen värin punaisen ruskehtavaksi, ja uroslohella, kojamalla, kasvoi toisinaan alaleuan rustokoukku jopa sormenmittaiseksi.

Seuraavana keväänä, noin seitsemän kuukauden kuluttua kudusta, kuoriutuivat lohenpoikaset. Ne elivät toukilla ja hyönteisillä, ja näitä punatäpläisiä tonkoja pikkupojat onkivat pitkin kesää. Kolmantena elinkesänään lohet laskeutuivat mereen ja alkoivat petokaloiksi muututtuaan nopeasti kasvaa ja kaksinkertaistivat painonsa vuodessa.

Aikansa merellä vaellettuaan nousivat lohet jälleen Oulujokeen kutemaan. Vuoden vaeltaneet uroslohet, kossit, olivat matkallaan saaneet painoa yleensä noin 1,5–2 kg ja pituutta puolen metrin verran. Kaksi vuotta meressä kasvaneet olivat pituudeltaan noin 80 cm:n mittaisia, ja ne painoivat 5,5–7 kg. Nousukaloista suurin osa oli yleensä kolme vuotta vaeltaneita, siis 6 vuotta vanhoja. Pituutta niillä oli yli metrin ja painoa 11–12 kg. 7-vuotiaat lohet olivatkin sitten jo noin 125 cm pitkiä ja n. 20 kilon painoisia porsaita. Onpa Oulujoesta tiettävästi saatu pyydettyä 28–32-kiloisia ja jopa 36 kilon painoinen lohi. (Lähde: Kirjastovirma http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/kalastus)

Oulujoen uitto

Oulujoki on Suomen vanhimpia uittoväyliä, ja puutavaran lauttausta on harjoitettu jokea pitkin jo isonvihan jälkeisistä ajoista. Toden teolla uittoliikenne alkoi vilkastua 1870-luvulla, kun Oulun seudulle syntyi höyrysahoja, joiden kerrotaan tarvinneen vuosittain 300 000 tukkia. Uittajien vaivoina olivat paitsi Oulujoen vihaiset kosket myös lohenkalastajien pyyntipadot: jos tukit pääsivät jokea alas syöksyessään valloilleen ja turmelivat patoja, oli aiheutuneista vahingoista maksettava korvauksia. 1800-luvun loppupuolen lehdissä tällaiset uutiset toistuivat liki vuosittain.

1900-luvun alussa astui voimaan vesioikeuslaki, jonka mukaan yhteisuitto tuli pakolliseksi. Puiden uittajat velvoitettiin perustamaan uittoyhdistyksiä. Oulujoen uittoyhdistys perustettiin vuonna 1910, jolloin kuvernööri vahvisti Oulujoen lauttaussäännön ja säännöllinen yhteisuitto alkoi. Vuonna 1931 puutavaralajien uittaminen sekaisin tuli käytäntöön. Suomen valtio tuki taloudellisesti uittoa, joka oli saavuttanut Pohjois-Suomen raakapuun kuljetusmuotona merkittävän aseman, ja kustansi Kiehimään ja Hartaanselälle erottelulaitokset. Taloudellisen laman mentyä ohitse Oulujoen uitto saavutti ennätyksiä, ja esimerkiksi vuonna 1937 uitettiin Oulujokea alas yhteensä yli 1 700 000 tukkia.

Ensimmäisen Oulujoki Osakeyhtiön voimalaitoksen rakentamista seurasi sota-aika, ja uittomäärät olivat pieniä; näin ollen puutavara pääsi voimalaitostyömaan ohitse ilman mainittavia ongelmia. Ristiriitoja oli kuitenkin odotettavissa, sillä uitto-osapuolen ja voimalaitosrakentajan käsitykset vesistön käyttöoikeudesta olivat täysin vastakkaiset. Uittajat katsoivat olevansa etuoikeutettuja käyttämään Oulujokea tarpeisiinsa, sillä uitto oli ollut olemassa jo ennen voimalaitostoimintaa; myöhemmin saapuneen oli hoidettava toimensa niin, ettei uitto joutuisi kärsimään. Voimalaitosrakentajan kanta taas oli, että uitto oli vain yksi vesistön yleiskäyttöön perustuva oikeus. Vesialueen omistava voimalaitosyhtiö oli oikeutettu käyttämään sitä voimansaantiin, kunhan vain piti huolen, että uitto voitiin toimittaa rakennuspaikan tai valmiin voimalaitoksen ohi. Yhteisymmärrystä osapuolten välille ei syntynyt, ja vuonna 1947 Jylhämässä sattuikin vakava törmäys. Voimalaitoksen ollessa rakenteilla oli Jylhämänkosken pääuoma suljettu työpadolla ja virtaus oli johdettu työmaan ohi Raappananputaan sivuhaaraa pitkin. Raappananputaan yläpäässä oli pukkisilta, jossa oli kaksi aukkoa uittoa varten. Vaalassa avattiin ja laskettiin uomaan samanaikaisesti useita Oulujärven hinauslauttoja, jolloin puutavara ruuhkautui pahasti pukkisillan aukkoihin ja uitto keskeytyi. Useiden päivän ajan käytiin kiivaita neuvotteluja suman selvittämisestä ja purkamisesta, jossa sitten olivat lopulta apuna myös rakennustyömaan miehet ja koneet. Voimalaitosyhtiön ja uittajien kesken saatiin aikaiseksi jonkinlainen laiha pakkorauha, mutta välit eivät olleet lämpimät.

Myös jatkossa ilmeni vaikeuksia, kun sekä Pyhäkoskella että Merikoskella vedenkorkeus padon yläpuolella nostettiin padotuskorkeuteensa ja uitto siirtyi kulkemaan uittokourun kautta. Vuolaat koskijaksot muuttuivat vähävirtaisiksi suvannoiksi, ja puut oli hinattava vastatuulen vallitessa pitkiäkin matkoja kourun suulle. Uittajilta vaadittiin lisää työtä sekä mekaniikan ja uusien työtapojen kehittämistä, ja välit voimalaitosyhtiöön olivat kireät. Vuosien myötä osapuolet alkoivat kuitenkin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä mietittiin, miten uudet olosuhteet voitaisiin hyödyntää uitossa. Mietinnän tuloksena siirryttiin nippu-uittoon, jonka mahdollistivat Oulujoen entisten karikoiden häviäminen ja muuttuneet vedensyvyydet. Oulujoen alapäässä nippu-uitto otettiin käyttöön vuonna 1955, kun Merikosken nippunosturi aloitti toimintansa. Koko Oulujoen matkalla voitiin siirtyä nippu-uittoon, kun vuonna 1960 Oulujoki Oy ja toiselta puolen Metsähallitus ja Oulujoen uittoyhdistys solmivat sopimuksen kuuden nipunsiirtolaitoksen rakentamisesta. Vuonna 1963 nämä laitokset olivat jo valmiina ja käytössä. Seuraavina vuosina uittomäärät olivat suurimmillaan; esimerkiksi vuonna 1964 Oulujoen alapäässä käsiteltiin yli 33 000 nippua. Sittemmin määrät kuitenkin tasaantuivat. 1950–60-luvuilla Oulujoen uittoyhdistyksen uittotoiminta oli laajimmillaan; tuolloin yhdistyksen toimialue käsitti koko Oulujoen vesistön sivu- ja latvapuroineen.

Vuosien myötä uitto alkoi menettää merkittävyyttään puiden kuljetusmuotona, kun huomattiin, että se hävisi kannattavuudessa maantie- ja rautatiekuljetukselle. Lisäksi teollisuudessa alettiin muodostaa uusia käsityksiä uiton vaikutuksesta puun laatuun. Aika oli ajanut uiton ohi. Viimeinen uittovuosi Oulujoella oli 1982. (Lähde: Kirjastovirma http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/uitto)

Oulujoen matkailu

Oulujoki oli aikoinaan tunnettu matkakohde. Matkailijoita vetivät puoleensa koskenlasku ja urheilukalastus, ja heitä saapui Oulujoelle sankoin joukoin niin kotimaasta kuin kauempaakin. Oulujoen on laskenut aikoinaan kolme maamme presidenttiäkin: vuonna 1920 silloinen Suomen valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim laski Sotka- ja Pyhäkosken, vuonna 1935 P. E.  Svinhufvud laski puolisoineen ja seurueineen Pyhäkosken, ja saman teki kaksi vuotta myöhemmin presidentti Kyösti Kallio puolisoineen.

Koskivenematkailu

Koskenlaskijat.

Vuonna 1887 perustettu Suomen Matkailijayhdistys (SMY) mainosti Oulujoen matkailureittiä jo vuonna 1888 julkaistussa Matkasuuntia Suomessa -kirjassa. Kirjassa kerrottiin, että Kajaanista pääsi Vaalaan Yrjö-laivalla ja että Vaalassa saattoi nousta matkustajaksi tervaveneeseen 2–5 markan maksusta. Kun tervansoutu oli vielä voimissaan, Ouluun saapuikin kesässä satoja huvimatkailijoita tervatynnyreiden päällä. Erään kuvauksen tällaisesta matkasta tervaveneessä kirjoitti sotkamolaisen pitäjänkirjurin poika K. A. Castrén.

Vuonna 1895 Ouluun perustettiin SMY:n paikallisosasto, joka toimi vuoteen 1910 saakka ja joka ehti tuona aikana paneutua Oulujoen koskiveneliikenteen kehittämiseen. Toden teolla siihen kiinnitettiin huomiota vuonna 1906, jolloin SMY osti hyväkuntoisen tervaveneen, varusti sen mukavalla sisustuksella ja palkkasi luotettavat laskumiehet Heikki Kukkoahon ja Heikki Kurttilan, jotka kymmenen viikon aikana tekivät ”pikiytymisestä vapaan” matkan Vaalasta Muhokselle pari kertaa viikossa. Kerrallaan veneeseen otettiin kymmenen henkeä, mutta yhdenkin vuoksi lähdettiin matkaan. Matkan suosio kasvoi koko ajan, joten SMY hankki lisää veneitä ja laskumiehiä. Sittemmin hankittiin joen suvantovesille moottoriveneet, joiden avulla matkan kesto lyheni ja matkailijat ehtivät iltaseitsemältä lähtevään Muhoksen-laivaan, jolla he pääsivät Ouluun. Matkailijoiden lukumäärä lisääntyi jatkuvasti: vuonna 1909 Oulujoen kosket laski 525 henkeä, ja kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1912, heitä oli jo 780, joista entistä suurempi osa oli  ulkomaalaisia. Kesällä 1913 avattiin Ahmaskosken alapuolelle Koskisaareen Hilda Kemilän hoitama, suosituksi muodostunut kahvila. Lisäksi kauppias Öhrnberg aloitti Muhoksella ruokatarjoilut.

Vuonna 1912 Suomen Matkailijayhdistys osti Vaalasta 42 tynnyrinalan palstatilan aivan Jylhämän putouksen kohdalta. Tilan päärakennuksesta ja talousrakennuksista järjestettiin matkailijoille majoitustilat. Uutelan majaksi nimetty tila oli erityisesti ulkomaalaisten urheilukalastajien suosiossa.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa Oulujoen koskireitti oli Suomen mielenkiintoisimman matkailureitin maineessa. Luonnollisesti koskenlasku tenhosi ja veti matkailijoita puoleensa, ja erityisesti Pyhäkosken kosket ja maisemat tarjosivat ainutlaatuisia elämyksiä. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä matkailijaliikennettä Oulujoella pidettiin edelleen yllä, ja se jopa vilkastui, kun suomalaiset eivät päässeet matkustamaan ulkomaille. Kansalaissodan jälkeen veneliikenne jatkoi kasvuaan. Esimerkiksi vuonna 1920 matkailijoiden lukumäärä oli jo 1 300 henkeä; näiden joukossa oli muun muassa englantilaisten sanomalehdenomistajien retkikunta ja useita amerikansuomalaisia. Seuraavana kesänä Oulujoen laski 1 500 henkeä. Kesällä 1923 hankittiin ensi kerran pari perämoottoria koskiveneiden paluun helpottamiseksi. Samaan aikaan venelukua lisättiin, jotta voitiin kuljettaa useampia henkilöitä päivittäin. Vuotta myöhemmin matkailijaluku oli jo 1 890.

Vuonna 1926 SMY vuokrasi Vaalasta komean talon hotelliksi matkailijoille. Siihen asti matkailijat olivat joutuneet matkustamaan yhden päivän aikana Kajaanista laivalla Vaalaan, nousemaan Vaalassa heti koskiveneisiin, joilla he pääsivät Muhokselle, ja sieltä vielä iltamyöhällä laivalla Ouluun. Hotellin hankkimisen jälkeen matkailijat saattoivat yöpyä Vaalassa ja lähteä vasta seuraavana päivänä levänneinä koskimatkalle. Vaalan hotelli ehti palvella matkailijoita kaikkiaan 14 kesänä. Hotellissa yöpyi keskimäärin 1 500 turistia kesässä.

Vuodesta 1932 eteenpäin Oulujoen lasku jaettiin kahteen osaan: Niskakosken laskettuaan matkailijat nousivat Nuojuassa junaan ja ajoivat Sotkan pysäkin lähellä olevalle Ojalanojan seisakkeelle, josta alkoi Pyhäkosken lasku. Vuonna 1934 riippusillan ja 1937 ravintolan saanut Leppiniemi oli hyvin mieluinen vierailukohde. Vuonna 1937 oli SMY:n koskiveneissä matkustaneiden turistien määrä suurimmillaan, 4 588 henkeä. Tuolloin oli Oulujoella jo muitakin liikenteenharjoittajia: Matti Merilä kuljetti retkeilijöitä veneellään, samoin kunnallismies, maanviljelijä Yrjö Kesti, joka aloitti yhdellä veneellä ja kasvatti veneidensä määrää lopulta viiteen. Kestin veneisiin riitti perämiehiä omasta takaa: Yrjö Kesti itse, hänen veljensä Juho ja viisi poikaansa.

Sotavuosina 1940–1944 alkoi viimeinen vaihe Oulujoen koskiveneliikenteessä. Vaalan hotellin tuhouduttua pommituksissa Niskakosken lasku jäi kokonaan pois. Kesä 1944 oli viimeinen, jolloin matkailijaveneet kulkivat joella. 2.8.1944 tapahtui koskiveneonnettomuus, jossa kuusi henkeä hukkui Pyhäkoskeen. Seuraavana kesänä viranomaiset eivät enää antaneet lupaa koskiveneliikenteeseen, sillä tuolla välin olivat Pyhäkosken voimalaitostyötkin edenneet jo siihen vaiheeseen, ettei liikennettä katsottu enää voitavan harjoittaa.

Katso myös

Urheilukalastus

Urheilukalastusperinne Oulujoella alkoi tiettävästi jo 1870-luvulla ja jatkui liki sotavuosiin saakka. 1890-luvulla vieraita oli parikymmentä vuosittain. Niskalla esimerkiksi kävi vuonna 1895 22 vierasta, joista 12 oli englantilaisia. Myös Pyhäkoskella alettiin harrastaa urheilukalastusta 1920-luvun alkuvuosina. Yksi ensimmäisistä urheilukalastajista Pyhällä oli professori Walter J. Snellman, jolla oli Muhoksella kesähuvilakin. Professori Snellman kirjoitti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä useita maalailevia kuvauksia lohen urheilukalastuksesta Oulujoen vesillä.

Alussa Niskakoskelle kalastamaan saapuneet turistit asuivat Poukamon kestikievarissa ja lähitaloissa, sittemmin Vaalan hotellissa ja Uutelan majassa. Englantilaiset tiesivät saapua Oulujoelle jo 1870-luvulla, ja suurimmillaan heidän määränsä lienee ollut vuoden 1920 molemmin puolin. Monet näistä ns. lohilordeista mieltyivät Niskakoskeen niin, että palasivat sinne kerta toisensa jälkeen. Paikallisten asukkaiden mieleen jäivät muun muassa sellaiset henkilöt kuin Egyptissä olevan englantilaisen armeijan ylilääkäri J. G. Rogers, jota kutsuttiin myös itämaisella arvonimellä Rogers-pašša, paperitehtailija Spolding, joka kalasti ainakin kymmenenä kesänä koskilla mutta sai vain kerran 15-kiloisen lohen, sillä muulloin vei kala aina vehkeet, ja skotlantilainen tykistökapteeni M. Home, joka ison kalan tarttuessa komensi aina maihin ja koetti ottaa saaliin hartiavoimalla. Englantilaisten lisäksi urheilukalastajia saapui myös tietysti myös kotimaasta sekä muun muassa Venäjältä, Ranskasta, Saksasta ja Amerikasta. Englantilaisia oli ulkomaalaisista kuitenkin eniten, ja he olivat pidetyimpiä.

Urheilukalastus tapahtui useimmiten veneistä käsin, ja joelle saapuneet urheilukalastajat palkkasivatkin itselleen paikallisen soutajan. Parhaana aikana oli Uutelassa vakituisesti töitä 12 soutajalle, ja jotkut heittelivät siimoja rannaltakin, kun kaikille ei riittänyt soutajaa. Yleinen käsitys kalastajien keskuudessa oli, että saalis riippui paljolti soutajasta, jonka piti ”soutaa koukku kalalle suuhun”.

Urheilukalastus Oulujoella alkoi pikkuhiljaa vähentyä 1920-luvun lopusta lähtien. Vuonna 1931 Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirjan liite kertoo, että Oulujoen ylempien koskien urheilukalastuksen melkein kokonaan lakattua oli Uutelan majakin muun käytön puutteessa vuokrattu kesätäysihoitolaksi. (Lähde: Kirjastovirma http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/matkailu)

Oulujoen kosket ennen patoamista:

Koski

Pituus m

Pudotuskorkeus m

Niskakoski

31,2

A) Iso-Kauko

400m

5,3m

B) Kortet-Kauko

480m

5,3m

C) Kautokoski

900m

5,2m

D) Nuojuan putous

1000m

8,1m

Ahmaskoski

– 

7,0m

Sotkakoski

2136m

7,4m

Pyhäkoski

20 000m

56,7m

A) Yli-Pasko

345m

3,6m

B) Ämmäkoski

1068m

1,7m

C) Pälli

300m

3,1m

Madetkoski

3500m

2,7m

Merikoski

1800m

6,5m